Punaista ja keltaista

Hyvää Uutta Vuotta!

Jouluna pitää olla pimeää

Näin ajattelin vuosia sitten kun muutin tänne ‘etelään’, ei kovinkaan pohjoisesta, mutta niin kaukaa kuitenkin, että siellä on pimeää tähän aikaan vuodesta.

- Muistan kun vietin ensimmäistä joulua uudella paikkakunnalla. Oli jouluaatto, äitini oli myös tullut jouluksi meille. Laittelin jouluateriaa ja ihmettelin valoisuutta, joka tuli huoneeseen. Kurkistin ikkunasta, mistä valo tulee? Voi kauheaa, aurinko täysillä taivaalla ja on jouluaatto! Tuntui, että joulu on piloilla. Sanoin äidilleni tuntemuksistani, mutta ei aurinko häntä häirinnyt. Vuosien saatossa aurinkoa on oppinut odottamaan,  pitkän, mustan syksyn jälkeen.  

Kävin eräästä liikkeestä ostamassa uuden paremman kameran. Tämä on Olympus SP-565 UZ. Tallennus ja toiminnat ovat monipuolisemmat kuin tavallisessa digikamerassa, mutta hinta ei ole järjestelmäkameran luokkaa. Tämä on itse ostettu joulunjälkeinen joululahja. No odotin tarkoituksella alennusmyyntejä, ja alennusta oli tässäkin. Nyt vain opettelemaan uuden kameran toimintoja.

Tämä täti lähtee kokemaan eläkeläisjuhlat!

Edit;

Jos ei muuten älyä, että on eläkeläinen, niin menee eläkeläisjuhliin! Tottahan on tiennyt olevansa ‘vapaa’, mutta ei sitä joka päivä ajattele.

No minäpä olin ensimmäisissä eläkeläisjuhlissa. Työpaikalla on tapana muistaa eläkeläisiään, järjestämällä juhlat ennen joulua.  Juhliin saa tuoda avecin.

Mies ei juhliin lähtenyt, enkä sitä kyllä häneltä vaatinutkaan. Tottahan siellä entisiä työkavereita on, tuttua porukkaa, joiden kanssa on ollut tekemisissä vuosia sitten tai aivan äsken, ajattelin.

Jouluglögi oli ensimmäinen tarjoilu, jonka sain käteeni, kun lumen seasta saapastelin sisälle. Voi hyvänen aika,  kun on vanhaa porukkaa,  tuumailin mielessäni. Etsin silmilläni vähemmän aikaa eläkkeellä olleita. Joitain siellä oli, jotka sen muutaman 2-3 tuntisen aikana kävivät  päivittelemässä, joko sinäkin olet eläkkeellä. Muuten porukka oli vuosikymmeniä sitten eläkkeellejääneitä, joita itsekkään en enään muistanut tai tuntenut, niin olivat muuttuneet.

En sentään ruvennut eläkkeelle siirtymistäni selittelemään, tuntui oliko siitä loppujen lopuksi kukaan kiinnostunutkaan. Ruoka oli hyvää, perinteistä jouluruokaa ja sen jälkeen kahvi joulutortun kera. Joululauluja laulettiin ja sitten oli vapaata seurustelua. Juhlat lähenivät loppuaan, kiittelimme talon johtoa tilaisuuden järjestämisestä ja niin liukenimme ulos.

Jäljelle jäi tietoisuus, että ensi joulunakin on mahdollisuus mennä juhlaan, joka järjestetään eläkeläisille!

Vicki Myron & Bret Witter; Kirjastokissa

Lämminhenkinen kertomus maailman tunnetuimman kirjastokissan elämästä.

Iowan osavaltiossa Yhdysvalloissa, Spencer-nimisen pikkukaupungin kirjaston henkilökunta löysi kohmettuneen kissanpoikasen kirjojen palautusluukusta tammikuussa 1988. Kissa sai nimen Dewey Readmore Books ja se liitettiin virallisesti kirjaston henkilökuntaan. Dewey sulatti kirjastoväen ja kaupungin asukkaiden sydämet ja toi kirjastolle sekä Spencerin kaupungille valtavasti myönteistä julkisuutta. Kissaa tultiin ihailemaan pitkienkin matkojen päästä.

Deweyn hellyttävän tarinan kertoo kirjastonjohtaja Vicki Myron, joka oli ja eli Deweyn kanssa koko tämän elämän ajan.

Millainen vaikutus eläimellä voikaan olla! Kuinka monen ihmisen elämään kissa voikaan jättää jälkensä!

Kaapissa olleet kruunukynttilät saivat olla koekappaleina kun taiteilin marmorointia kynttilöihin.

Sain vihjeen eräältä blogisivulta, jossa oli värinä käytetty öljypastellivärejä.

No Sakuraa ei ollut, eikä niitä ollut lähikaupassakaan joten käytin vahaliituja.

Keskimmäisessä kynttilässä käytin erivärisiä vahaliituja, kahdessa ei ole väriä. Pyörittelin kynttilää lähellä kynttilänliekkiä, jolloin liekki savusi ja siitä muotoutui nuo kuviot.

Marmoroinnin idea on siinä, että valkoinen kynttilä, tässä tapauksessa kruunukynttilä, värjätään öljyliidulla, jonka jälkeen sitä pyöritellään nopeaan kynttilänliekin päällä. Varotaan, että kuumuus ei sulata kynttilää liiaksi!

Joulun kynttilät tulee yleensä laitettua Itsenäisyyspäivänä. Tämä vuonna tein poikkeuksen ja laitoin ikkunakynttilät jo 1. adventtina.  Tuskastuin pimeään, lunta oli satanut edellisellä viikolla, mutta se oli sulanut ja maa oli musta. Oli  aika panna kynttilät ikkunoille. Kylläpä ne valaisikin mukavasti.

Itsenäisyyspäivänä oli ulkotuikkujen vuoro. Nyt oli lunta satanut muutamia senttejä, ja piha valaistui hauskasti, kun tuikut siellä loimottivat.

Voi pahus, enpä pahemmin viitsi sanoa. Pudotin tummansinisen ja ovaalinmuotoisen kukkavaasin lattialle. Miten se sitten tapahtui. Irroitin pistoketta seinästä ja vaasi hieman liikahti ja kohta se oli palasina pöydän alla. Vaasi ei ollut onneksi perintökalu, muutenhan sen rikkoutumisesta olisin harmistunut vielä enemmän.

Vaasissa oli tekokukkia, muovisia tulppaaneja, joihin tulee valo. En ole mitenkään innokas tekokukkien ystävä, en muista miksi ne olen joskus hankkinut, eikä ne kyllä olleet kasevan näköisiäkään. Joku niistä tykkäsi kun ne olivat erivärisiä. Mutta minä harmittelen nyt tuota vaasia. Siitä minä pidin.